On tuskin uutinen kenellekään, että Helsingissä on huutava pula kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista.Vuokrat nousevat ansiokehitystä nopeammin koko kaupungin alueella, mutta ilmiön yllättävin piirre on se, että halvimpien asuinalueiden vuokrat ovat kohonneet suhteellisesti eniten. Kyse ei siis ole siitä, että kohoavan vuokratason voisi välttää muuttamalla “kauemmas keskustasta”. Erityisesti pienituloisille pian ainoa horisontissa siintävä vaihtoehto on muutto Helsingin rajojen ulkopuolelle.
Pääkaupunkiseudun elinvoimaisuuden säilyttämiseksi – jo työvoiman saatavuudenkin vuoksi – asumiskustannusten tulisi pysyä kohtuullisella tasolla. Tarvitaan siis lisää kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja Helsinkiin. Kaupunginvaltuusto on asettanut vuotuiseksi asuntotuotantotavoiteeksi 6 000 uutta asuntoa, joista neljäsosan tulisi olla ARA-tuettua vuokra-asuntotuotantoa. Viime vuonna kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tavoitteesta kuitenkin jäätiin reilusti, kun taas vapaarahoitteisten asuntojen (omistus- ja vuokra) osuus nousi 61 prosenttiin tavoitteen ollessa 45 prosenttia. Ryhtiliikettä tarvitaan paitsi tavoitteiden saavuttamisessa, myös riittävän kunnianhimiosten tavoitteiden asettamisessa
Asuntotuotantotavoitetta tulisi Helsingissä kasvattaa 10 000 asuntoon ja niistä kolmasosan tulisi olla ARA-tuettuja vuokra-asuntoja. Opiskelija-asuntotuotanto on hyvä ja tehokas tapa tuottaa lisää kohtuuhintaisia asuinneliöitä ja niiden rakentaminen helpottaa tilannetta myös vapaarahoitteisilla vuokra-asuntomarkkinoilla.
Usein asumiskustannusten nousuun tarjotaan lääkkeeksi rakentamista ohjaavien normien höllentämistä. Se ei mielestäni ole hyvä ajatus, sillä rakennuskustannusten lasku tulee tuskin näkymään markkinoilla määräytyvissä kuluttajahinnoissa. Normien purkamisen kautta saadut kustannussäästöt valuisivat rakennuttajan katteisiin.
Rakentamisen normeja itsessään voi olla tarpeellista tarkastella kriittisesti muista syistä: Esimerkiksi tilanteessa, jossa alle puolella helsinkiläisistä kotitalouksista on henkilöauto, ei parkkipaikkoja tarvitse rakentaa joka asuntoa varten. Normien tulee elää ajassa ja niiden ensisijainen tehtävä on asettaa asumisen minimitaso niin turvallisuuden, viihtyvyyden kuin terveellisyydenkin osalta.
Pelkän asuntorakentamisen määrän kasvattamisen lisäksi Helsingissä tulisi kokeilla rohkeammin erityyppisiä asuinmuotoja ja kerrostalokonsepteja. Tämä on ollut viime vuosina mahdollista Kehittyvä kerrostalo -ohjelman puitteissa, mutta onnistuneista kokeiluista saadut opit tulisi myös saada kaikkien ulottuville. Kaupunki voisi myös itse olla aloitteellinen pilottihankkeiden toteuttaja erityisesti yhteiskuntaa laajemmin hyödyttävien konseptien, kuten vaikka yhteisöllisen senioriasumisen kohdalla. Yksityisten rakennuttajien kehitys- ja tutkimustyö siirtyy rakennettuihin asuntoihin hyvin hitaasti, sillä rakentamisen pääomaintensiivisyys kannustaa lähinnä riskien minimointiin ja totutuissa malleissa pysymiseen.
Rakennetun ympäristön kehittäminen on kuitenkin koko yhteiskunnan ja kaikkien kaupunkilaisten etu, joten aktiivisen asuntopolitiikan ja kehitystyön tekemisen tulisi olla kaupungin toiminnan keskiössä. Asumisen korkea laatutaso ei tarkoita luksusmateriaaleja ja ylenpalttisia neliömääriä, vaan ihmisten erilaisia ja muuttuvia asumistarpeita mahdollisimman hyvin vastaavia asuntoja. Niitä Helsingissä tulee jatkossakin tuottaa.
Tilastotiedot vuodelta 2016:
Helsingin tila ja kehitys 2016
http://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/17_01_26_Helsingintilajakehitys2016.pdf
Be the first to reply